Jakub Lapatka: Rakas vihollinen ja liittolainen
Poliittisen uransa alusta saakka Valko - Venäjän presidentti on ollut enfant terrible kollegojensa joukossa. Jo kommunistisessa Korkeimmassa neuvostossa 1990-94 oli havaittavissa sovhoosin ( valtiontilan) puheenjohtajan tehtävästä valitun nuoren edustajan poikkeuksellinen aktiivisuus. Hän arvosteli kaikkia kommunistisesta enemmistöstä keskustaan, vihreisiin ja Kansanrintamaan, joista viimeksi mainittua vilpittömästi ja jopa vihamielisesti. Leppymätön toiminta kantoi hedelmää ja entisestä agentista tuli korruptiota tutkivan valiokunnan johtaja
Valiokunnan selonteosta tuli todellinen menestys. Lahjonnasta kiinni jääneiden listalle pääsivät pääministeri, hänen varamiehensä, muita ministereitä ja poliitikkoja. Menestys jäi vain hiukan vajaaksi. Korkeimman neuvoston puheenjohtaja, itsenäisyyden kannattaja Stanislav Shushkievitsh, ei ollut ottanut lahjuksia eikä yksityistänyt tehtaita ja asuntoja pilkkahintaan. Hän oli ainoastaan ostanut laatikon nauloja alennuksella Korkeimman neuvoston taloushallinnolta. Asia oli naurettava, mutta nauru oli liian aikaista. Presidentinvaaleissa sillä oli ratkaiseva menestys.
Poliitikoilla on taipumus unohtaa vaalilupauksensa. Ympäristö vaikuttaa. Nelikymmenvuotias presidentti Aljaksandr Lukashenka ei ollut poikkeus tästä säännöstä. Perustuslakivaliokunnan jäsenenä hän totesi, " että presidentillä oli "tsaarin valtuudet". Tultuaan presidentiksi hän yhtäkkiä havaitsi valtuudet katastrofaalisen vähäisiksi. On syytä todeta, että hän ei millään tavalla poikennut neuvostovallan jälkeisistä presidenteistä Jeltsinistä alkaen. Lukashenkan kunniaksi on sanottava, että hän ei valtuuksia anellut, koska ei myöskään demokraattia näytellyt.
Jo Stalinin aikana tutuksi tulleella menetelmällä hän järjesti itselleen kansanäänestyksellä valtuudet ja hajotti Korkeimman neuvoston. Kun Korkein neuvosto ei halunnut hajaantua, hän antoi määräyksen katkaista rakennuksesta sähköt, veden ja viemäriyhteydet.
Venäjän demokraatit tulivat hätiin juuri oikeaan aikaan. Pääministeri Tshernomyrdin, valtionduuman puheenjohtaja Selenzjov ja liittoneuvoston puheenjohtaja Strojev ylipuhuivat Korkeimman neuvoston olemaan aloittamatta "viraltapanoa", vaan odottamaan yön yli. He lupasivat vakuuttaa uppiniskaiselle presidentille, että kompromissi oli välttämätön. Tämän jälkeen he lupasivat tukensa Lukashenkalle kriisin voittamiseksi.
Lukashenka, toisin kuin venäläisten "isoveljien" uneen tuudittamat parlamentaarikot, käytti hengähdystauon täysimääräisesti hyväkseen. Hän ymmärsi lupauksen tuesta aivan oikein. Samana yönä hän perusti kaksikamarisen kansankokouksen ja hajotti itselleen epäedullisen Korkeimman neuvoston. Sen 110 edustajaa saatiin vastaperustettuun kansankokoukseen lupaamalla kaikkea kaunista ja hyvää, ja loput yksinkertaisesti heitettiin niskasta pitäen ulos Korkeimman neuvoston rakennuksesta.
Lännessä menettelyä pidettiin laittomana. Mutta länsi
ei ole Valko-Venäjän presidentille mikään esimerkki.
Hänellä ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa
kuunnella läntisten demokratioiden valituksia. Hänen tehtävänään
oli saada maahan laki ja järjestys. Jo presidentin hallinnon alussa
hallituksen Zvjadzja - lehdessä oli kuvaus presidentinhallinnosta.
Kuten kaikki nerokkaat ajatusmallit, myös tämä oli helposti
käsitettävä ja yksinkertainen. Valko-Venäjä oli
suuri perhe. Perheenpää isä ( valkovenäjäksi
batka), siis presidentti Lukashenka. Ja jos viisas isä piiskaa kakaroitaan,
se on vain lasten parhaaksi.
Ketään eivät ole enää pitkään aikaan hämmästyttäneet presidentin lausahdukset tyyliin " kaikki yrittäjät ovat varkaita", "ulkomaiset yritykset tulevat ja orjuuttavat meidät". Mutta presidentti tunnettiin huonosti. Hänen lausuntonsa saksalaiselle Handelblatt - lehdelle siitä, että Hitler on hänen ihanteensa, ällistytti sekä ystävät että viholliset. Harva oivalsi, että lausunto oli maalaismainen kohteliaisuus saksalaiselle vieraalle. Itse asiassa hänen ihanteensa on kaikkien kansojen ja maailmanproletariaatin isä J.V. Stalin.
Siksi Lukashenka alkoi toimia päättäväisesti, stalinilaisesti, ja oppositio piti saada kuriin. Hän antoi asetuksen no 5, joka kielsi kulkueet ja mielenosoitukset Oppositio ei ymmärtänyt, että parlamenttipuheet ja torikokoukset olivat ohi ja jatkoi toimintaa. Presidentti joutui rauhoittamaan kansanjoukkoja pampuin, vesitykein ja kyynelkaasulla. Tuomioistuimet jakoivat liukuhihnalta valtavia sakkoja ja 15 päivän aresteja.
Palkkatyöntekijät alkoivat myös muistuttaa presidenttiä vaalilupauksista ja vaatia palkankorotuksia. Tässä hän joutui antamaan periksi. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että työläiset olivat laiskistuneet ja kuri on höltynyt. Kun työkuria parannetaan ja laiskurit saadaan työhön, työn tuottavuus paranee ja samalla elintaso kohoaa. Näin ollen asiasta julkaistiin asetus, joka julistaa riippumattomat ammattiliitot epätoivotuiksi. Kolme rikkomusta, työssä tehdystä sudesta tumpin heittämiseen roskakoriin, aiheuttaa työpaikasta erottamisen. Aikansa eläneet työehtosopimukset lopetettiin. Niiden tilalla luotiin työsopimus, joka työnjohdon toimesta voidaan purkaa milloin tahansa, eikä siitä voi valittaa. Maalaiset eivät saa tulla kaupunkiin ilman johdon suostumusta.
Työntekijät eivät kuitenkaan ymmärtäneet presidentti-isän hyviä aikomuksia ja varoituslakkojen vyöry uhkasi kasvaa yleislakoksi. Asetuksen toimeenpanoa jouduttiin lykkäämään ja saattamaan se vähin erin voimaan antamalla uusia asetuksia.
Samalla yksinkertaisella tavalla ratkaistiin myös talousongelmat. Rahaa painettiin niin paljon kuin sitä tarvittiin. Siksi Valko-Venäjällä ei koskaan ollut sisäisiä maksuvaikeuksia. Rahaa tosin riitti vain muutamaksi päiväksi, mutta parempi sekin kuin monen kuukauden palkanmaksun viivästykset Venäjän tapaan. Siksi presidentin imago kansan silmissä ei ollut kovinkaan huono.
Kilpailijoista ja pahamaineisista henkilöistä päästiin eroon suhteellisen helposti. Tietyille annettiin riittävän pitkät tuomiot ja muutama, joka ei osannut olla hiljaa, hävisi jälkiä jättämättä. Näin kävi entiselle sisäministeri Juri Zaharankalle, ensimmäisen hallituksen varapääministeri Viktor Gantsharille ja toimittaja Dzmitri Zavadskille. Protesteilla ei ollut Lukashenkaan vaikutusta. Valko - Venäjän kansainvälinen eristyminen ei häntä myöskään huolestuttanut. Hän ryhtyi pelaamaan Venäjä-integraation valttikortilla.
On sanottava, että se kortti oli tosiaan valttia. Yhdistymistä Venäjän kanssa kannattavat sekä väestö että poliitikot. Toinen asia on, että liitto ymmärretään Venäjällä toisin kuin Valko-Venäjällä. Jos Lukashenka pitää liittoa tasavertaisena, niin Venäjällä jopa kaikkein demokraattisimmat demokraatit katsovat, että Valko-Venäjästä tulee jälleen yksi Venäjän kuvernementti, ehkä hieman laajennetulla autonomialla. Ei pidä unohtaa sitä, että kaikki venäläiset muistavat Suomen olleen Venäjän provinssi ja kaikki neuvostotasavaltojen naamioituja siirtomaita. Asiasta ollaan tahdikkaasti hiljaa, jotta lännen edessä ei menetettäisi kasvoja. Kakkien puolesta asiasta pitää melua menestyksellisesti Zhirinovski.
Jeltsin otti Lukashenkan yhdistymisajatuksen tyydytyksellä vastaan.Tosin ei aivan vakavasti, vaan pikemminkin pelikorttina valtataistelussa. Siksi sopimukset allekirjoitettiin , tavattiin usein, puhuttiin paljon, mutta Venäjän osapuoli ei pitänyt yhdistymisessä kiirettä. Jeltsin ei hoppuillut, kun taas Lukashenka paloi innosta asettua yhdistyneen Valko-Venäjä - Venäjä-liittovaltion valtaistuimelle. Kuitenkaan maalaispoika Lukashenka ei onnistunut tässä pelissä kokenutta puoluemies Jeltsiniä vastaan. Putin ilmestyi kuin lampun henki ja Lukashenkan haaveet - juridisesti melkein muodostamattoman - liittotasavallan presidenttiydestä romahtivat.
Moskovassa taas ei pelata. Valko- Venäjä on tulppa, joka sulkee kaikki yhteydet länteen. Sen kautta kulkevat toistaiseksi kaikki ilma - ja rautatiet - ja putkilinjat Länsi-Eurooppaan. Venäjän uuden johdon vakavuudesta kertoo se, että Lukashenka viimein suostuis iihen, että liittovaltion yhteiseksi valuutaksi tulee Venäjän rupla, joka lasketaan liikkeelle Moskovassa.
Se ei enää ole pelaamista. Sitä paitsi osapuolet ovat
eri painoluokissa pelatakseen tasavertaisesti. Venäjä on valtava
ja Valko-Venäjä niin pieni. että sen läpi ajaa muutamassa
tunnissa ja vielä tieolosuhteet huomioiden. Venäjälle on
tarpeen olla
yhteistyössä koko maailman kanssa ja Valko-Venäjälle
riittävät toistaiseksi pelkät Libya ja Irak. Siksi Lukashenkan
ehdotus 300 000 miehen armeijakunnan perustamisesta NATO:a vastaan, otettiin
Moskovassa vastaan viileästi.
Moskova onnistui jopa ylipuhumaan Lukashenkan olemaan käyttämättä voimaa mielenosoittajia vastaan. Siksi vuoden 2000 syksy kului melko rauhallisesti. Jopa kansankokouksen vaalit sujuivat leppoisasti. Tosin kavala länsi ei edelleenkään hyväksynyt vaaleja, koska tunsi jo stalinilaisen vaalitavan, mutta se ei ollut tärkeää. Vuoden 2001 presidentinvaalit olivat tärkeämmät. Tietenkin niissä piti jotenkin varautua Jugoslavian vaihtoehdon varalle, jonka oppositio itsevarmasti lupasi järjestävänsä. Tämänkaltaisin lupauksin ei Lukashenkaa kuitenkaan säikäytetä. Hän ilmoittikin välittömästi, että mainittua vaihtoehtoa hän ei tule sallimaan.
Vaikka eri maiden eritasoiset politologit kuinka ennustivat järjestelmän romahdusta, ei Valko-Venäjän batka kiinnittänyt tähän huomiota. Eikä hänellä ollut mitään huolenaihettakaan. Yhdistynyt oppositio oli olemassa ainoastaan läntisen demokratian puolustajien sumeissa mielikuvissa. Se muistuttaa enemmän Krylovin eläinsadun joutsenen, ravun ja hauen valjakkoa. Mitä yhteistä voi olla poliittisen eliitin, kenraalikunnan, sivistyneistön ja Kansanrintaman "tavallisen" rahvaan välillä? Lukashenkan poliittisen järjestelmän kumoaminen!
Viimeksi mainittua tulee tarkastella hieman lähemmin. Juuri se on yhdistyneen opposition kompastuskivi. On vaikea olettaa, että Lukashenkan entinen pääministeri Tshigir tai entinen puolustusministeri, kenraali Kozlovski, tai KGB:n kenraali Grib alkaisivat soveltaa länsimaisia vapauskäsityksiä Valko-Venäjällä. Olemassa oleva järjestelmä tyydyttää heitä varsin hyvin, mutta yhdellä ehdolla, että he itse olisivat ruorimiehinä. Tämän opposition osa tahtoo ainoastaan vaihtaa hankalan Lukashenkan toiseen henkilöön. Itse järjestelmän voi naamioida kumartelemalla tuohtuneen lännen suuntaan, antamalla julkilausumia demokraattisen aikakauden saapumisesta Valko-Venäjälle jne.
Tämä tarkoittaa sitä, että ruuveja voi kiristää vähitellen eikä äkkiarvaamatta, kuten hetken mielijohteiden varassa kulkeva Lukashenka tekee. Tämä on sitä paitsi täysin mahdollista, koska samanlainen vapauden rajoittaminen on myös Venäjällä etenemässä vaivihkaa järjestelmälliseksi ja kuitenkin ystävyys vanhojen läntisten demokratioiden kanssa kukoistaa. Ehdottomasti saman voi sanoa myös opposition ainoasta presidenttiehdokkaasta Uladzimir Gantsharykistä. Hän oli useita vuosia NKP:n napamies, Valko-Venäjän neuvostotasavallan ammattiliittojen johtaja. Tästä virasta hän oli pyrkimässä presidentiksi.
Läntisten politologien ja luottamus siihen, että presidentinvaihdoksen jälkeen alkaisivat taloudelliset ja poliittiset uudistukset, on lievästi sanottuna heikosti perusteltu. Tällä hetkellä Valko-Venäjän talous on Venäjän markkinoista täysin riippuvainen. Naiivia on myös olettaa, että humanististen aatteiden elähdyttämät läntiset bisnes-miehet luovuttavat vapaaehtoisesti markkinoitaan valkovenäläisille kollegoilleen. On siis jälleen kerran luotettava veli Venäjän apuun ja yhteisrintamaan ( ei tosin enää niin vihamielisen) kavalaa länttä vastaan.
Tässä ei sinällään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Valko-Venäjän nomenklatuura on niin neuvosto- kuin jälkineuvostoaikoina osoittautunut ainutlaatuisen epäitsenäiseksi. Sen itsenäisyyskäsitys on aivan sama kuin Lukashenkalla: vain liitossa Venäjän kanssa.
Opposition toinen osa, Kansanrintama, ja sen kanssa liitossa olevat puolueet ovat liian voimattomia vaikuttamaan Valko-Venäjän poliittisen ilmastoon. Kansarintama on hajalla ja menettänyt sen laajan vaikutuksen, joka sillä oli 1980 - ja - 90-lukujen vaihteessa. Sen toiminta on Lukashenkan KGB:n tiukassa valvonnassa, koska juuri tämä pieni vastarintapesäke on Lukashenkalle kaikkein vaarallisin. Ensinnäkin siksi, että Kansanrintama vaatii presidentin, politiikan ja järjestelmän vaihdosta. Tähän ei suostuta sen enempää Minskissä kuin Moskovassakaan ja siksi pyritään kaikin tavoin estämään opposition tämän osan pääsy lähelle todellista valtaa. Siksi kansanrintaman toiminta on lähinnä vertauskuvallista ja siksi edellisissä presidentinvaaleissa Kansanrintama tuki Gantsharykia, vanhan neuvostonomenklatuuran edustajaa.
Niin paradoksaalinen kuin asia onkin, Lukashenka on presidenttinä
hyödyllinen kaikille. Ennen muuta Moskovalle. Sinnikäs taistelu,
jota Lukashenka käy
NATO: a ja läntisiä yhtiöitä vastaan, tekee hänestä
Venäjän luotettavimman edustajan. Hänen pyrkimyksensä
saada pikaisesti aikaan ValkoVenäjän ja Venäjän tiiviimpi
liitto on tehnyt vaikutuksen Moskovan vallanpitäjiin.
Tässä yhteydessä on todettava, että niin suomalaiset kuin muutkin läntiset analyytikot erehtyvät povatessaan Venäjän nielaisevan riippumattoman Valko- Venäjän tasavallan. Imperiumi ei tarvitse uutta kuvernementtia, mutta muodollisesti riippumattoman nukkevaltion se tarvitsee kipeästi. Oikukkaan Lukashenkan Venäjä taas pystyy kesyttämään kepillä ja porkkanalla, jonka muodostaa öljy. Epäilemättä jonkin ajan kuluttua Venäjä tarvitsee kuuliaisemman ja lännelle hyväksyttävämmän poliitikon Valko-Venäjän presidentiksi, mutta tällä hetkellä ei tästä vielä ole kysymys. Toistaiseksi Lukashenkaa tarvitaan.
Myös länsi tarvitsee häntä. Epädemokraattinen pelotin ja pahantekijä, joka polkee kaikkia yleisinhimillisiä arvoja, on korvaamaton vihollinen. Vihollisiakin tarvitaan. Sellaiset viholliset kuin Osama bin Laden, Saddam Hussein ja Aljaksandr Lukashenka yhdistävät kaikkien maiden proletaarien lisäksi myös aseiden valmistajat. Terrorismin vastaisen taistelun varjolla voidaan lisäksi toppuutella liiaksi demokratiaan hurahtaneita ns. sivilisoituneiden maiden kansalaisia. Huolimatta lännen heristelyistä Lukashenkan suuntaan hänen järjestelmänsä on tässä mielessä mallikelpoinen. Siellä eivät kaiken karvaiset terroristit toreilla ja turuilla hulinoi.
Osa oppositiostakin tarvitsee Lukashenkaa. Opposition riveissä on myös niitä, jotka nostivat Lukashenkan valtaan, mutta jotka tämä taas erotti. Näihin kuuluvat aiemmin mainittujen ohella yksi opposition tunnetuimmista nykyedustajista, Anatol Ljabedzka, entinen lehdistösihteeri Aljaksandr Fjaduta ja monet maailmalla vähemmän tunnetut nuoremmat poliitikot, jotka tähtäsivät harmaan eminenssin asemaan Lukashenkan järjestelmässä. Kunnialaakerit taistelussa tyranniaa vastaan ja siihen liittyvä eurooppalaisen demokratian puolustajan maine kutkuttavat mukavasti ja samalla takaavat lännen tuen taiteilijan imagon ylläpitämiseksi.
Lukashenkaa tarvitsevat myös eurooppalaiset tutkijat ja poliitikot, jotta voisivat pohdiskella Valko-Venäjä - ilmiötä. Tähän tarvitaan kuitenkin täysin uutta lähestymistapaa, sillä se mitä Valko-Venäjällä tapahtuu, on täysin irrationaalista länsieurooppalaisen terveen järjen näkökulmasta, mutta ehdottoman ymmärrettävää neuvostoihmiselle. On näet käynyt useamman kerran niin, että tunnettujen politologien ja tutkimuslaitosten ennusteet eivät ole toteutuneet. Näin oli esimerkiksi Valko-Venäjän ja Venäjän ensimmäisen liittosopimuksen laita.
Hirvittävintä on kuitenkin, että Valko-Venäjä
on koekenttä, jossa hiotaan metodeja ja menetelmiä sovellettavaksi
jälkineuvostoliittolaisessa järjestelmässä koko entisen
SNTL:n alueella, mutta mikä jäi kaikilta huomaamatta taisteluntiimellyksessä
isoa pahaa Lukashenkaa vastaan.
(2001)
Kirjoittaja on Helsingissä asuva valkovenäläinen kääntäjä ja toimittaja.
