"Pyhä
tee, pyhä väkevä, pyhä kuolematon"
Kaksi ukrainalaista runoilijaryhmää
Ukraina tuntuu olevan runoilijaryhmien luvattu maa. Niitä putkahtelee tuon tuostakin eri puolilla maata. Moni ei elä edes esikoiskokoelmaan, "veljeshautaan" asti — nimenomaan "veljes-", sillä nuoren ja keskipolven naisrunoilijat Oksana Zabužko, Natalka Bilotserkivets ja Lana Perlulainen eivät ryhmiä näy kaipaavan. 90-luvun sitkeähenkisiä ryhmiä olivat Bu-ba-bu (josta on sittemmin kehkeytynyt Psy svjatoho Jura, "Pyhän Yrjön koirat"), DAK ja Luhosad. Tässä on puhe kahdesta viimeksimainitusta.
Runsaat viisitoista vuotta sitten joukko nuoria kirjailijoita ja kriitikoita perusti syrjäiseen (mutta maineikkaan kasakkamenneisyyden omaavaan) kotikaupunkiinsa Bachmatšiin ohjaaja Dovženkon ikuistamiin maisemiin ryhmän nimeltä DAK. Siihen kuuluvat Volodymyr Kaška, Mykola Tuz ja Kostjantyn Moskalets sekä Andri Derkatš, joka asuu alueen keskuksessa Tšernihivissä. Lyhenteeltä näyttävää nimeään ryhmä ei mitenkään kommentoi, mutta ensimmäinen assosiaatio lienee Deržavna atestatsiina komisija, Valtion tutkintolautakunta. Siihen ovat kaikki kolme bachmatšilaista tutustuneet kukin vuorollaan vuoden 1981 jälkeen Moskovan Gorki-instituutissa (kirjallisuusinstituutissa, jonka myös maailmalla paremmin tunnettu Juri Andruchovytš kävi; suomeksi romaani Perversio), vaikka kukaan heistä ei sinne jäänytkään. Kaška luonnehtii ryhmää "pikkuvanhaksi, provinsialismia ja boheemisuutta potevaksi ja hellyttävän harrastelijamaiseksi".
Ryhmän jäsenet varttuivat aikana, jolloin vanhempi polvi kaiholla muisteli 60-luvun suojasäätä. Yhteisiä esteettisiä periaatteita ryhmälle ei ole muotoutunut, mutta kaikkia kiehtoo T.S.Eliotin, Rilken, Saint-John Persen, Rimbaudin, Lorcan, Jiménezin ja Celanin tapa nähdä todellisuus. Kirjailijat huomasivat myös, että Venäjän ja Ukrainan kirjallisuutta esitellään vain, jotta "niiden todelliset kasvot ja moninaisuus pysyisivät salassa". Alkuaikoinaan ryhmä piti yhteyttä vanhempaan lviviläiseen Skrynja (Arkku) -ryhmään.
Jos ryhmällä ei yhteistä estetiikkaa olekaan, sitä yhdistää teerituaali. Japanilaisesta teerituaalista muistuttaa meditatiivisuuden lisäksi kenties vain venäläiseen votkapulloon tökätty kirsikanoksa, mutta tilaisuudet ovat kaukana toisinajattelijoiden haikailemista "illanistujaisista kyökin puolella" — hillitystä kello viiden teestä puhumattakaan. Tupakansauhun saattama väkevä tee on osa luovaa prosessia — tajunnanvirtaa, filosofisia pohdintoja ja päiväkirjamerkintöjen ja uusien runojen lukemista. Tapahtumapaikkana on yleensä Kaškan talo tai sen piha, joskus hänen puusepänverstaansa.
Rituaali on tarkkaan säännelty. Siinä on kolme osaa: meditointiin valmistautuminen eli teevälineiden valmistaminen ja teen keitto, teeman käsittely ja lopetus. Teemaa ei valita etukäteen vaan se kehkeytyy itsestään teen valmistuessa. Puheenaiheeksi kelpaavat raamatunlauseet, Jim Morrisonin musiikki tai Aleksandr Puškinin runot.
Teen jäähtyessä teemakin ehtyy. Istunto päättyy yhteenvetoon, joka voi olla vain yksi sana — tai hiljaisuus.
Kriitikko Volodymyr Drapei (=Kostjantyn Moskalets) näkee rituaalissa Pyhän Hengen välittömän läsnäolon tarvetta: "Pyhä Tee, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon", "syökää minun ruumiini, juokaa minun teeni". Runoilkaamme.
Volodymyr Kaška kirjoittaa rituaalista:
Sielu kylmänä kuin jää, mutta kuppi kuumaa teetä
oikeassa kädessäsi istuudut pöytään omenapuun
alle. Liität jokaisen sanan kiireettä ketjuun silmäiltyäsi
ensin sen pienimmänkin särmän, sen muodon juonteen. Enää
ei ole kiire minnekään — edessä on rannaton ikuisuus:
sekä sinulla, valkokulmaisella, että mustakulmaisilla samettiruusuilla
kukkapenkissä. Ja vieläpä kirsikkapuulla keittiön
ikkunan alla, vaikka sillä on aikaa vihertää enää
muutama viikko. Minä suon sille vielä mahdollisuuden hengittää
ja nauttia syksyn kaikuisasta kuulaudesta. Vaikka meillä kaikilla
on edessä ikuisuus, en kaada sitä tänään enkä
huomenna. Haalistukoot ruosteenpunaiset samettiruusut, hiipukoot aina
sairaat vaaleanpunaiset leimukukat. Ikuisuus on niin makoisa, mutta ainoastaan
nykyhetki, eikä huominen, luvatkoon kuinka runsaasti tahansa, yhdistää
meidät ikuisuuteen. Haukkukoot koirat haukkunsa, naurakoot linnut
naurunsa, kärsikööt ihmiset kärsimyksensä...
Kaikella on aikansa. [...]
Ja kun otat käteesi kupin, jota kiertää kaksi kultareunusta,
ja siemailet jäähtyneen teen viimeiset pisarat, aistit oman
sydämesi yhtä selvästi kuin jokaisen kymmenestä sormestasi,
ja suret hiljaa, että jäinen sielu sulaa jo: kuin vaha, kuin
viimevuotinen sakea hunaja, kuin rakastavaisten aika... Ja edessä
on ikuisuus, jonka kylmään sineen jälleen jähmettyy
kaikki lämmin, virtaava.
Kunnia sinulle, teekuppi, että saavuit luokseni lämmön
lähettiläänä runsauden maista.
(Volodymyr Kaška: Tšaška caja [Teekuppi])
DAKia ei ole julkisuudella hemmoteltu, mutta sen jäseniltä on
kuitenkin ilmestynyt kirjoja. Sitä viitisen vuotta nuorempi ryhmä
Luhosad sen sijaan on tietoisesti karttanut julkisuutta. Esittäytyessään
ensi kertaa julkisesti 90-luvun alkupuolella se varoitti yleisöä:
tämän oudon nimen taa ei suinkaan kätkeydy terroristiryhmä.
Runolliselta kalskahtava nimi ("Tarha metsän laidassa")
tulee runoilijoiden sukunimien alkukirjaimista: Ivan LUtšuk, Nazar
HOntšar, Roman SADlovskyi.
Luhosadilaiset on ikuistettu mm. 1994 valmistuneessa elokuvassa Pokynuta kavjarnja (Hylätty kahvila), joka kuvaa Länsi-Ukrainan metropolin Lvivin (ent. Lvov, Lwów, Lemberg) undergroundin elämää.
Luhosad on julkaissut kaksi yhteistä almanakkaa, Nazar Hontšarin kokoelman Usmichnennyi Elegion (Hymysuinen Elegion) sekä Roman Sadlovskyin Antologijan — kumpaakin on painettu käsin yksi kappale. Laajat lukijapiirit eivät Luhosadia ole kiinnostaneet. Viime aikoina Luhosad kuuluu syventyneen palindromien maailmaan.
Luhosad on saanut tahtomattaan avantgarden leiman. Sen se torjuu — ei siksi, että Ukrainan 90-luvun lopulla jakautuneen kirjailijaliiton puheenjohtajan Juri Mušketykin mielestä on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta: realistista ja huonoa, vaan siksi, että kirjallisuuden avantgarde, eturintama, etujoukko, toimi hamassa menneisyydessä, kirjallisuuden aamunkoitossa. Luhosadilaiset julistautuvat jälkijoukoksi — heidän tuotannossaan on heijastuksia eri aikojen ja kansojen runoudesta.
Luhosadia yhdistää tietty esteettinen ihanne, pyrkimys kauniiseen muotoon. Luoduilla arvoilla on itsenäinen merkitys. Ryhmän runoutta voi sanoa formalistiseksi — samassa mielessä kuin Ukrainan barokkia ja modernismia, joihin se helposti vertautuukin (eikä Ukrainan kirjallisuus ole yksin ns. Itä-Euroopassa arvioimassa uudelleen omaa barokkiaan).
Eero Balk
Julkaistu suppeampana aikakauslehden Tuli&Savu
numerossa 1/2001
