Peter Lodenius: Rajamaan mystiikka
Jorn Holm-Hansen: Polish Policies in the European Borderland. Ethnic institutionalization and trans-border co-operation with Belarus and Lithuania. NIBR 7/99,200 s.
Rajamaa lännen ja idän välillä Euroopassa ei ainakaan pinnallisesti katsoen ole niin eksoottinen kuin mieluusti kuvitellaan Ei tunnu siltä, että jättäisi yhden sivilisaation taakse eikä myöskään siltä, että juuri täällä itä on länttä vastassa. Täällä ei ole edes symbolista rajakiveä, jollainen Uralilla ilmoittaa, että Eurooppa muuttuu Aasiaksi ilman että sitä muuten huomaisi.
Mutta vähäinen eksoottisuuden häivähdys voidaan ehkä löytää tällä alueella, jossa Puola, Valko-Venäjä ja Liettua kohtaavat. Bialystokissa, Puolan koillisimmassa metropolissa, nähdään kukkulalla loistava, suuri kirkko. Ylipäätään Puolassa näkee monia suuria kirkkoja, mutta tuntuu kuin tämä olisi jotakin erityistä. Ja sitä se on. Kirkon nimi on Hagia Sofia ja se on rakennettu saman mallin mukaan kuin alkuperäinen saman niminen kirkko (nykyisin moskeija) Konstantinopolissa. Sen minä opin norjalaisen Jorn Holmes-Hansenin kirjasta Polish Policies in the Borderlands.
Etuvartio länttä vastaan
Hagia Sofia on ortodoksikirkko ja se voidaan siten nähdä idän etuvartiona länttä vastaan. Ja länsipuolihan mielellään pitää itseään etuvartiona itää vastaan. Ei ajatus ole tuntematonta meilläkään, mutta tänään se on elävämpää todellisuutta itä- Puolassa.
Aina vuodesta 1000 saakka kuuluu löydetyn kuvauksia Puolasta länsimaiden etuvartiona itää vastaan. Tällä tavoin ei kuitenkaan olisi välttämättä ajateltava. Tämä oli aikanaan sellaisen mahtavan valtakunnan ydinaluetta, josta tuli mahtava valtakunta juuri yhdistelemällä eri vaikutteita.
Pakanalliset liettualaiset ylimykset valtasivat miekan voimalla laajan kaistan Itämeren ja Mustan meren väliltä. Sittemmin siirryttiin rauhallisempiin menetelmiin. Avioliitolla otettiin haltuun katolinen Puola, mutta aikaa myöten tuli puolalainen vaikutus yhdistyneessä ja kristillistetyssä valtakunnassa aina vahvemmaksi ja liettualainen aina heikommaksi. Puolan puolen korkeampi sivistys ratkaisi lopputuloksen. Myös Liettuan yläluokka puolalaistui. Sitä ei koettu etnisenä valintana, väittää Jorn Holm-Hansen, vaan harppauksena ylöspäin sosiaalisessa arvoasteikossa.
Jotakin samankaltaista on siinä, että edelleen Puola tällä alueella koetaan lännen edustajaksi ja sen myötä usein jonakin parempana. Edelleen on myöskin etnisessä yhteenkuuluvuudessa sosiaalisen kerrostuneisuuden leima, historiallisessa muistissa on elävänä konflikti puolalaisten maanomistajien ja liettualaisten tai valkovenäläisten tai ruteenialaisten alustalaisten välillä.
Adam ja ritari
Adam Mickiewicz, käyttääksemme hänestä meille tutuinta kirjoitusasua, on hyvä esimerkki tästä. Hän syntyi perheessä, joka oli niin hyvinvoiva että se laski itsensä puolalaiseksi, kaupungissa jonka nimi valkovenäjäksi kuuluu Navahradak, puolaksi Nowogrodek. Valkovenäläisten taholla väitetään, että Navahradak oli (Liettuan) suuriruhtinaskunnan ensimmäinen pääkaupunki ja kaupungin vaakunasta tuli myöhemmin suuriruhtinaskunnan vaakuna. Tästä vaakunasta, jossa on kuvattu valkea ritari, vytis, tuli sittemmin, 1918, itsenäisen Liettuan vaakuna. Mutta käytännöllisesti katsoen täsmälleen samassa muodossa ritari toimi myös Valko-Venäjän vaakunana 1990-luvun ensimmäiset vuodet ennen kuin Aljaksandr Lukashenka johti maan takaisin neuvostoaikaan.
Ja Adam Mickiewicz lasketaan kaikkien kolmen maan: Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän suureksi pojaksi. Kun hänen 200-vuotisjuhlaansa vietettiin 1999 puhui Valko- Venäjän pääministeri Siarhej Linh. (Monikohan on kuullut puhuttavan hänestä?) Liettuan, Ruteenian ja Samogitian (nyk. Žemaitija) virallinen kieli oli jokin sellainen, jota kutsutaan muinaisvalkovenäjäksi tai kansliaruteeniksi. Ruteenithan ovat nykyään lähinnä länsi-ukrainalaisia, joten ero valkovenäläisten ja ukrainalaisten välillä ei ollut täysin selvä.
Valkovenäjän ja venäjän välinen ero ei ole myöskään täysin selvä. Yhä on niin, ettei valkovenäjä ole lyönyt itseään lävitse erityisen hyvin ja valkovenäläinen identiteetti on heikko. Suuressa osassa Valko-Venäjää arkikieli on venäjä tai trasanka, puolaa lähellä oleva sekakieli.
Täkäläiset
Kun Czeslaw Milosz kuvaa etnisiä suhteita koulukaupungissaan Vilnassa 1920-luvulla, kuvaa hän ihmisiä niistä ympäröivistä kylistä, jotka byrokraatteja lukuun ottamatta pitäisi laskea valkovenäläisiksi, mutta jotka itse eivät käsitä itsensä kuuluvan mihinkään suurempaan kansaan. Heille riitti, että he elivät tietyssä kylässä, "olemme täältä", "täkäläisiä". Näin ovat kokeneet myös monet ruteenit eristetyissä Karpaattien vuoristokylissä. Kolmas kansa, joka pitkään oli diffuusi, ovat makedonialaiset.
Hieman yllättävästi koskee tämä edelleen varsin useita ihmisiä puolalais- liettualaisella raja-alueella. Jorn Holm-Hansen kirjoittaa, miten pieni valkovenäläinen sivistyneistö, joka yrittää rakentaa kansallista identiteettiä törmää "tutejsiin", sosialismiin, slaavilaisuuteen ja ortodoksismiin" - heidän kansakunnan rakennusstrategiansa pahimpiin vihollisiin. Tutejsit ovat niitä, jotka "ovat täältä, täkäläisiä", joilla ei ole, ehkä eivät haluakaan että olisi, mitään selkeää etnistä identiteettiä.
Kaksi mallia
Jorn Holm-Hansen kertoo, mitenkä kaksi puolalaista kansakunnan rakentajaa 1900-luvun alussa olivat toisiaan vastaan. Roman Dmowski oli "etnisesti kompaktin" Puolan puolesta, jonka olisi käsitettävä tiettyjä saksalaisten asuttamia alueita lännessä, mutta jättäisi etnisesti sekoittuneet ja haavoittuvat alueet idässä venäläisille. Jozsef Pilsudski esitti saksalaisten jättämistä rauhaan ja halusi sen sijaan keskittyä historiallisesti puolalaisiin ( tai ehkä oikeammin sanottuna liettualaisiin) alueisiin idässä, jotka tunnettiin nimellä kresy, rajamaat.
Liettualaiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset kutsuttiin unioniin, jota puolalaiset johtaisivat, minkä nämä pääasiasiassa torjuivat. Kun Dmowski oli konservatiivinen ja pragmaattinen poliitikko, oli Pilsudski puolestaan vasemmistosuuntautunut romantikko, joka katsoi, että Puolalla oli sivilisoiva tehtävä, joka lähti mm. venäläisten työntämisestä takaisin vaikutusasemistaan Itä- Euroopassa.
Nykyään on nationalisteja yhä oikealla laidalla, kun taas etninen yhteenkuuluvuus näyttelee vähäisempää roolia vasemmistossa. Että Bialystok on kaupunki, jossa konservatiivit ovat vahvimpia, liittyy varmasti yhteen rajan läheisyyden kanssa. Solidaarisuuden seuraajapuolueen AWS:n paikallinen johtaja Andrzej Chwalibog näkee Bialystokin alueen itäisen ja läntisen sivilisaation välisen taistelun näyttämönä: "-Me elämme rintamalla. Me tunnemme itsemme kuin Israeliksi keskellä arabien valtamerta." Hän väittää paljon brutaalisuutta käytetyn alueen "itämaalaistamiseksi". Taistelu katolilaisuuden ja ortodoksismin välillä on taistelua siitä, mikä on puolalaista ja mikä ei ole, hän sanoo.
Euroalue Nemunas
Jorn Holm- Hansen teki tutkimuksensa Norjan puolustusministeriölle, joka halusi tietää kuinka välttää sen tapaiset etniset konfliktit, jotka raastavat Balkania. Hän voi todeta ettei etninen mobilisaatio ole ollut niin voimakas Puolan rajaseudulla eikä sellaisia poliitikkoja ole noussut esiin vaarallisessa määrin, jotka haluaisivat hyödyntää nationalismia keppihevosena.
Mutta myös EU on saanut aikaan tiettyä sivilisoivaa vaikutusta: osittain koska sekä Puola että Liettua ovat tietoisia, että etniset konfliktit sulkevat tien EU:n jäseneksi; osittain koska EU on myötävaikuttanut Euroalue Nemunas (tai Niemen)- projektiin joka lujittaa yhteistyötä yli rajojen Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän välillä ja myöhemmässä vaiheessa mahdollisesti Kaliningradin "reuna-alueillet".
Pääasiallisesti viranomaiset tekevät yhteistyötä, mutta myös kansalaisjärjestöt ovat alkaneet toimia. Sellainen on Rajamaarahasto, ryhmä nuoria aktivisteja pienessä puolalaisessa Suwalkin rajakaupungissa, joka aloitti kulttuuriyhteistyön rajan yli mm. liettualaisen Transilvanija-nuorisojärjestön kanssa. Tarkoituksena ei ole, kuten ennen nationalismin aikana, edistää omaa kansallista kulttuuria rajan toisella puolen, vaan eri kulttuurien välisen yhteispelin luominen.
Niinpä Sejnyssa, Puolan liettualaisten keskuksessa, otettiin käyttöön hylätty synagoga ja siitä tehtiin monikulttuurisen toiminnan keskus.Vaikkei Sejnyssa varmaankaan ole ainuttakaan juutalaista jäljellä, siellä on perustettu mm. klezmer-yhtye. (Kun puhutaan tämän päivän etnisestä monimuotoisuudesta, on hyvä muistaa, että juutalaiset muodostivat puolet asukkaista alueen keskuksessa Bialystokissa ja sama koski suurta osaa alueesta.)
Rajan jumala
Roomalaiset antoivat rajoille suuren symbolisen merkityksen, kertoo Jorn Holm-Hansen ohimennen. Kun rajakivet pystytettiin, uhrattiin rajakivien jumalalle ja rajankävijäin suojelijalle Terminusille paikallisten maiden jumalien tekemiseksi ystävällismielisiksi ja tungettelijoiden pitämiseksi poissa. Hänen kunniakseen pidettyjä juhlaa, terminalia, vietettiin joka vuosi 23. helmikuuta. Ehkä aika on koittanut alkaa niiden sijasta juhlia Anti-Terminaliaa.
Ny Tid-lehdestä 18.2.2000 suom. Aulis Kallio
